Suomalaiset ovat tunnetusti innokasta talkoo- ja yhdistysväkeä. Ympäri maata toimii yli 70 000 yhdistystä. Eniten on kulttuuri- ja harrastusjärjestöjä, sosiaali- ja terveysjärjestöjä sekä ammatti- ja elinkeinoyhdistyksiä. Suomalainen on jäsenenä keskimäärin kolmessa yhdistyksessä. Tämän lisäksi valtava määrä ihmisiä osallistuu muuhun vapaaehtoistoimintaan viikosta toiseen.
Aktiivinen kansalaistoiminta on yhteiskunnan liima. Se tarjoaa mahdollisuuden toteuttaa itseään, oppia uusia asioita, edistää tärkeäksi kokemiaan asioita ja rakentaa yhteisöllisyyttä. Yhteiskunnallisen toiminnan vapautuminen käynnistyi 1800-luvun puolivälissä, ja sillä oli merkittävä vaikutus kansalliseen heräämiseen ja Suomen kehittymiseen kansakuntana. Vapaaehtoistoiminta on edelleenkin oleellinen osa suomalaista demokratiaa ja kansalaisyhteiskunnan toimintaa – olipa kansalainen mukana sitten urheiluseuran rakennustalkoissa tai jakamassa vaaliesitteitä.
Valtion pitää varmistaa yhdistys- ja vapaaehtoistoiminnalle kunnolliset puitteet. Perustuslaissa turvataan yhdistymis- ja kokoontumisvapaus. Lainsäädännöllä määritellään pelisäännöt, joiden mukaan vapaaehtoistoiminta Suomessa tapahtuu. On tärkeää, että valtio ei kuitenkaan sotkeennu liikaa kansalaisten oma-aloitteiseen ja aktiiviseen toimintaan.
Suomessa on säädetty paljon normeja, ja byrokratia jarruttaa myös vapaaehtoistyötä. Talkootyön pitää olla helppoa ja verotonta ilman paperisotia ja ilmoitteluvelvollisuuksia.
Vapaaehtoistyön tulkintaan on saatava tolkkua, mikäli ei ole kyse toistuvasta työstä. Esimerkiksi työttömillä tulee olla oikeus ja vapaus osallistua vapaaehtoistoimintaan ilman, että se tulkitaan puuhaksi, joka katkaisee työttömyystuen maksamisen.
Toinen esimerkki liiallisesta säätelystä koskee talkooväen ruokailuja. Nykyisin talkootyön tekemisestä pitää ilmoittaa verohallinnolle, jonka tulkinnan mukaisesti myös talkoilla tarjotusta ateriasta pitää talkoolaisen ilmoittaa verotuksessaan ja maksaa aterioista vero. Talkooväelle tarjottujen aterioiden on oltava aina verottomia.
Keskusta on nostanut byrokratian purkutalkoot vaalikeskusteluun ja haluaa ne seuraavan hallituksen asialistalle. Aktiivisissa kansalaisissa on mahtava voimavara. Heidän innokkuuttaan ei pidä suitsia liiallisella byrokratialla.
Juha Sipilä
Keskustan puheenjohtaja ja kansanedustaja
Kun puhutaan järjestötoiminnasta, kansalaistoiminnasta ja vapaaehtoistyöstä, tulee ensimmäisenä mieleen kaksi sanaa: yhdessä ja kiitos.
Kun Suomi täyttää sata vuotta kahden vuoden päästä, juhlavuoden teema on ”Yhdessä”. Urheiluseuroissa, sosiaali- ja terveysalan järjestöissä, nuorisojärjestöissä ja vapaaehtoistyössä yhdessä tekeminen on kaiken lähtökohta. Järjestöt haluavat innostaa, uudistaa, yhdistää, vaikuttaa ja palvella. Se on yhteiskunnan rakentamista ja työtä hyvinvoinnin eteen parhaimmillaan.
Kysymys kuuluu: mikä on kansalaistoiminnan ja järjestöjen rooli tulevaisuudessa?
Sanon, että valtavan suuri. Näen yhdessä tekemiselle ja yhteisöllisyydelle paljon tarvetta nyt ja jatkossa. Ihmisten toiminta ja tekeminen yhdessä edellyttää usein jonkinlaista alustaa. Sen tarjoavat luontevasti lukuisat järjestöt ja yhdistykset.
Tämä maa saadaan nousuun sillä, että joka ainoan suomalaisen vahvuudet saadaan käyttöön. Jokainen meistä on hyvä jossakin, jokaisella on jokin vahvuus, joka hyödyttää koko yhteiskuntaa. Kansalaisyhteiskunnan ja järjestöjen vahva esiin nostaminen ei tarkoita julkisen sektorin työn väheksymistä, päinvastoin. Tarvitaan sekä vahvat julkisen sektorin järjestämät palvelut, että vahva vapaaehtoistoiminnan verkosto.
Viranomainen ei ole hyvä lähin omainen. Eikä julkinen sektori voi olla kenenkään vertaistukija. Toisaalta kansalaistoiminnan tehtävä ei ole tilkitä julkisen sektorin palveluiden puutteita. Molemmilla on roolinsa - ihmistä varten, ihmisen tukijana.
Siinä on kansalaistoiminnalle vahva perusta myös tulevaisuudessa. Tarvitaan rikastavaa vuorovaikutusta, ei mustasukkaisuutta itse kunkin toiminnan rajoista tai tekemisen tavoista.
Kun muistamme, että teemme kaikki töitä toinen toisillemme, ihmiset ihmisille, ei tarvitse vetää tiukkoja hallinnonalojen tai eri toimijoiden välisiä jakolinjoja. Jakolinjoissa on se ongelma, että niiden välisiin kuiluihin saattaa joku tipahtaa. Siksi korostan, että kaiken on lähdettävä ihmisen tarpeista. Ei hallintoa hallinnon vuoksi tai järjestötoimintaa pönkittämään itseään.
Järjestöjen ja kansalaistoiminnan vahvaan rooliin liittyy myös se, että emme voi säännellä yhteiskuntaa tukkoon. Emme voi säätää lakia siitä, ettei kukaan saa olla yksinäinen, jokaisen on liikuttava tunti päivässä tai että kaikki velvoitetaan järjestötoimintaan.
Mutta mahdollistaa ja kannustaa voimme. Ja vastuuta voidaan ja pitääkin jakaa eri toimijoiden välillä. Yksikään sektori tai toimija ei ole kaikkivoipa. On paljon sellaisia elämäntilanteita, johon ei löydy sopivaa julkista palvelua. Mutta kansalais- ja vapaaehtoistoiminnan tukea löytyy. Ja päinvastoin.
Julkinen sektori siis hoitaa oman tonttinsa mutta antaa tilaa, puitteita ja mahdollisuuksia myös kansalaisyhteiskunnan ja järjestöjen toiminnalle. Kumpikin voi oppia toisiltaan ja hyödyntää toistensa osaamista.
Suuria yhteiskunnallisia ongelmia, joiden ratkaisemisessa vapaaehtoistoiminnalla on merkittävä rooli, ovat ainakin yksinäisyyden torjuminen, nuorten liikkumattomuuden ehkäisy ja vakavasti sairastuneen vertaistuki. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon lisää.
Yksinäisyys on yksi pirullisista ongelmista ja tämän ajan suurista haasteista - yhtä suuri terveysriski kuin tupakointi ja kolme kertaa vaarallisempi kuin ylipaino. Eikä varmasti ratkea yhdenkään yksittäisen toimijan keinoilla.
Yksinäisyys on ilmiö, jonka kanssa viralliset toimijat – esimerkiksi kuntien sosiaali- ja terveystoimet – ovat jossain määrin hampaattomia. Ne voivat tehdä oman osansa esimerkiksi päiväkodeissa, palvelutaloissa, neuvoloissa ja kouluissa. Mutta yksinäisyys ei katoa virkatyönä. Parasta lääkettä yksinäisyyteen on toinen ihminen.
On siis pystyttävä yhteistyöhön. Julkisella sektorilla on usein mahdollisuudet tavoittaa yksinäiset ihmiset, muttei aina tarvittavia resursseja auttamiseen, kolmannella sektorilla on vapaaehtoisvoimaa, muttei juuri keinoa tavoittaa avuntarvitsijoita.
Toinen jo paljon esillä ollut kysymys on nuorten liikkumattomuus. Tunti liikuntaa päivässä lisäisi pari tuntia energiaa päivän muihin toimiin, mutta vain osalle nuorista tämä on arkea.
Liikkumattomuus kasvattaa terveyseroja, heikentää elämänhallintaa ja pahimmillaan aiheuttaa eroja kasvussa ja oppimisessa.
Mitä ovat ne keinot, joilla tähän voidaan tarttua?
Koululiikunta on yksi avain. Jos saisin yksin päättää, kouluissa olisi joka päivä tunti liikuntaa sekä oppilaiden kunnon että ryhmien yhteishengen kohottamiseksi.
Mutta koululiikunta on hyvä mahdollisuus motivoida liikkumaan myös muualla – eikä ainakaan tuhota liikkumisintoa. Julkinen sektori voi toimia mahdollistajana myös esim. päivähoidon, neuvoloiden, liikuntapaikkojen, kaavoituksen ja järjestöjen tuen kautta.
Kolmas konkreettinen esimerkki yhdessä tekemisestä on vertaistuki, kun sairaus sattuu omalle kohdalle. On aivan selvää, että Suomessa turvataan laadukkaat terveyspalvelut nyt ja jatkossa. Julkisen sektorin järjestämään hoitoon pääsee ja lääketieteellinen apu tulee aina ammattilaisilta.
Mutta julkinen sektori ei voi olla vertaistukija, vaan vertaistuki tulee järjestöjen ja vapaaehtoistoimijoiden kautta.
Sairaanhoitaja voi opettaa, miten lapselle pistetään insuliinia, mutta vain toinen diabeteslapsen vanhempi voi käydä läpi niitä tuntemuksia, mitä sairastuminen koko perheelle tuo. Tai lääkäri voi suunnitella hyvän hoito-ohjelman syöpään sairastuneelle, mutta toinen tautia sairastanut voi parhaiten antaa vertaistukea hoitojen läpi.
Tässä potilasjärjestöillä on erittäin iso ja tärkeä rooli nyt ja jatkossa. Mutta tässäkin kannustan laajempaan ajatteluun. Miten löydetään sopiva tuki kaikille yksilöllisesti? Osa tarvitsisi kuntoutukseen liikuntaa, joku toinen kaipaisi nuorisotyöstä tukea koulunkäyntiin kun sairastaa, kolmas kaipaa tietoa ja keskustelua.
Kannustan etsimään sellaisia keinoja, joissa me kaikki voimme toimia yhdessä. Ja kannustan ajattelemaan ”outside the box”. Rakennetaan alhaalta ylöspäin. Ei ylhäältä alaspäin. Otetaan käyttöön se potentiaali ja tahto tehdä yhdessä hyvää, mikä suomalaisilla on. Siis uskalletaan ajatella tulevaisuuteen, ollaan rohkeita, opitaan toinen toisiltamme.
Lopuksi haluan kertoa yhden ajatuksen, jonka kuulin eräältä etsivän nuorisotyön toimijalta: ”Meidän tehtävä on välittää, me välitämme niistä ihmisistä, joiden kanssa me teemme töitä.” Tämä pitäisi meidän päätöksentekijöiden muistaa joka päivä. Ja tätä te kaikki toteutatte ympäri Suomen. Välitetään toisistamme ja edistetään hyvinvointia suuntana tulevaisuus – yhdessä.
Alexander Stubb
Kokoomuksen puheenjohtaja, kansanedustaja ja pääministeri
Olen tehnyt ikäni erilaista järjestötyötä. Olen vetänyt jumppaa, keitellyt kahveja, järjestellyt juhlia, koonnut porukoita ja jakanut mainoksia. Olen suunnitellut, kokoustanut, puhunut ja keskustellut. Olen antanut järjestötyölle paljon aikaa elämästäni ja olen tehnyt sen mielelläni. Näin siksi, että kaikessa tässä tekemisessä olen oppinut valtavasti, olen tutustunut mielenkiintoisiin ihmisiin ja saanut elämyksiä ja kokemuksia, joita ei voi saada mistään muualta. En olisi sama ihminen kuin nyt olen ilman järjestöjen ihmeellistä maailmaa.
Siksi minun on helppoa puhua järjestöjen valtavasta voimasta yhteiskuntamme ja kansalaistemme hyväksi. Tätä voimaa meidän ei pidä hukata, vaan luoda mahdollisuuksia yhä useammalle olla mukana järjestöjen työssä. Otan kaksi ajankohtaista esimerkkiä.
Moni ihminen on liian yksin ja kokee olevansa yksinäinen. Uskon, että esimerkiksi ikäihmisten yksinäisyyteen - niin kotona kuin erilaisissa hoidon ja hoivan paikoissa - voitaisiin saada apua järjestöjen kautta. Kuulin juuri omassa maakunnassani, kuinka eräs järjestö on jo vuosia järjestänyt viikoittain kunnan hoivakodissa tanssitunnin talon asukkaille. Kukin asukas saa tanssia tavallaan, mutta jos haluaa, niin hiukset laitetaan, huulet punataan, kravatin saa kaulaan ja hameen päälle. Pakko ei ole tanssia, mutta tuolissakin tanssiminen onnistuu. Tämä tanssitunti ei olisi mahdollinen ilman järjestön apua. Uskon, että vastaavia esimerkkejä on paljon.
Toinen esimerkki tulee hyvin tuntemastani aiheesta: turvakodeista. Valitettavasti perheväkivalta ja erityisesti naisiin kohdistuva väkivalta on edelleen Suomen häpeätahra. Meidän turvakotijärjestelmämme rakentuu pitkälti yhdistysten tekemän, vuosikymmenten mittaisen osaamisen varaan. Nyt valtio on päättänyt ottaa vastuun turvakotien rahoituksesta. Näin siksi, että kevennetään kuntien taakkaa, mutta samalla pyritään saamaan turvakotien toimintaa valtakunnallisesti kattavammaksi.
Vierailin viime viikolla kahdessakin turvakodissa. Molemmissa oli huolta siitä, miten kyetään turvaamaan se, ettei vuosikymmenten aikana koottu osaaminen huku uudistuksen pyörteisiin. Tämä huoli on otettava vakavasti, sillä vaikka työtä tehdään yhdistysten ja järjestöjen toimesta, on taso hyvin ammattimainen. Lisäksi työhön nivoutuu luontevasti ajatus turvakotiasiakkaan omien voimavarojen vahvistamisesta ja siitä, että jokainen meistä voi panoksellaan auttaa muita. Niinpä moni turvakodin entinen asukas jatkaakin osana turvakotien toimintaa esimerkiksi vertaistuen tai kokemusasiantuntijuuden kautta. Jos homma olisi pelkkää bisnestä, voisi tällainen jatkumo olla aika haasteellinen toteuttaa.
Tarvitsemme järjestöjämme monessa, mutta myös järjestöjen on kyettävä pysymään maailman muutoksessa mukana. On jatkuvasti mietittävä uusia toimintatapoja ja yhteistyökuvioita, sillä moni ihminen ei pysty olemaan eikä halua olla sellainen järjestöjyrä kuin ennen vanhaan. Uskon, että suomalainen järjestökenttä on kuitenkin kykenevä vastaamaan tähänkin haasteeseen.
Toivotan kaikille virkeää vapaaehtoistyöhön tarttumista - mahdollisuudet ovat monet ja jokaiselle löytyy varmuudella oma kiinnostuksen kohteensa. Ja annetun ajan saa moninkertaisesti takaisin auttamisen ilona, unohtumattomina elämyksinä ja elinikäisinä ystävyyksinä.
Susanna Huovinen
peruspalveluministeri
SDP:n eduskuntavaaliehdokas, Keski-Suomi
