Omassa työssäni tapaan lukuisia vuosikymmeniksi samaan vapaaehtoistehtävään tai organisaatioon sitoutuneita vapaaehtoisia. Tämä sitoutuneisuus herättää minussa kunnioitusta, mutta samalla saa minut hämilleni ja kokemaan huonoa omaa tuntoa. Kuulun itse siihen nuoreen sukupolveen, jota usein syytetään sitoutumattomuudesta. Syytös on ainakin minun kohdallani täysin totta. Olenko huono vapaaehtoinen?
Tein kolme vuotta järjestötyön ja opiskelujen ohella elämääni rikastuttanutta vapaaehtoistyötä lasten ja nuorten parissa. Vapaaehtoistyö auttoi jaksamaan töissä, oli antoisin harrastukseni ja opin paljon uutta sekä henkilökohtaista että työelämää varten. Kaiken lisäksi sain hyödyntää omia kokemuksiani aikuiseksi kasvamisesta. Koulutus ja perehdytys vapaaehtoistehtävään oli mitä parhain ja tehtävä minulle sopiva, mutta lopetin vapaaehtoistyön. Miksikö? Ihan vain siksi, etten jaksa tehdä samaa asiaa pidempään.
Kyseisen järjestön työntekijät saattoivat pohtia mitä he tekivät väärin. Oliko tuki riittävää, olisiko lisäkoulutuksen pitänyt olla erilaista tai olisiko virkistystä pitänyt olla enemmän. He eivät tehneet mitään väärin. Minä nyt vain olen tällainen.
Miksi minusta sitten tuli tällainen? Koska olen kasvanut erilaiseen yhteiskuntaan kuin aikaisemmat sukupolvet, jotka sitoutuvat samaan järjestöön jopa vuosikymmeniksi. Ensimmäiset kunnolliset muistikuvani sijoittuvat 90-luvun lama-aikaan, jolloin koko yhteiskunta oli muutoksessa. Olen siis kasvanut muutokseen ja epävakauteen, halusin tai en enkä näe sitä kaikelta osin huonona asiana.
Tekeekö sitoutumattomuus huonomman vapaaehtoisen? Valitettavasti liian usein joutuu havaitsemaan, että menestyminen vapaaehtoisena mitataan kokemusvuosina samassa paikassa. Entä jos vaihtaa tehtävää ja järjestöä säännöllisesti? Koen, että oma pääni pysyy virkeämpänä, olen dynaamisempi ja saan laaja-alaisempaa kokemusta, jota voin jakaa ympärilleni sekä vapaaehtoisena että vapaaehtoistyötä koordinoivana työntekijänä.
Monet vapaaehtoistehtävät ovat liian sitouttavia omalle sukupolvelleni. Ollaan väistämättä suuren muutoksen edessä. En koe olevani ikäluokkani ainoa, joka ei jaksa sitoutua samaan organisaatioon tai tehtävään vuosikymmeniksi. Vapaaehtoistehtävät pitää luoda sellaisiksi, että niihin on helppo rekrytoida uusia, uusien on helppo päästä mukaan eikä koko palapeli mene sekaisin henkilövaihdoksesta. Tehtävien tulee kestää henkilömuutos, koska uudet aikuiset ovat muutoshaluisia ja myös pakotettuja muutoksiin, koska yhteiskunta muuttuu. Ja entistä nopeampaan tahtiin, halusimme tai emme.
On mielenkiintoista nähdä minkälaiseksi vapaaehtoiskenttä muuttuu tulevaisuudessa. Humakin vapaaehtoistyön johtamisen erikoistumisopinnoissa pohdimme vapaaehtoistehtäviä, joita muuttuva yhteiskuntamme saattaa jatkossa tarvita. Hauskoiltakin kuulostavia tehtävänimikkeitä olivat muun muassa hidastaja, paikallistaja, sivistäjä, sijaishuono, sijaiselostelija, sijaisvapaaehtoinen, kaupunkivärittäjä, ekoruokaluotsi, liikenneavustaja ja tilamurtautuja. Sitä mitä nämä vapaaehtoistehtävät voisivat pitää sisällään ja olisivatko ne toimivia, voi jokainen miettiä itse.
Mutta sitä ennen voitaisiin lopettaa syyttely ja ihmettely miksi nuoret eivät sitoudu. Se ei ole kenenkään syy vaan alati muuttuva yhteiskunta on kasvattanut heidät siihen. Jotta saamme nuoret vapaaehtoisiksi suunnitellaan tehtävät muutoskestäviksi.
Nimim. Huono vapaaehtoinenko?
Kirjoittaja käyttää nimimerkkiä, koska ajatukset ovat hänen omiaan eikä järjestön, joissa työskentelee tai on tehnyt vapaaehtoistyötä.
Kirjoittaja opiskeli Humanistisen ammattikorkeakoulun vapaaehtoistyön johtamisen erikoistumisopinnoissa.
