perjantai 5. joulukuuta 2014

Vapaaehtoisuus on timanttia toimintaa




Vapaaehtoinen yksin kentän laidalla?

Meillä pelataan jalkapalloa. Meillä puhutaan jalkapallosta. Meillä katsotaan jalkapalloa. Meillä rakastetaan jalkapalloa. Ja meillä riidellään jalkapallosta. Ja äiti ei ymmärrä lajista mitään.

Jalkapallo on rakas harrastus perheen nuorelle miehelle, eikä mieskään vierasta palloa. Haluan olla aktiivisesti mukana lasten elämässä sekä osallistua ja tukea heidän harrastustoimintaansa mahdollisuuksien mukaan. Koen tärkeäksi sen, että pystyn tarjoamaan lapsille omaa, yhteistä aikaa, ja mikä olisi sen parempi tapa kuin harrastaminen. Minä en itse juuri pidä jalkapallosta, mutta olen oppinut hyväksymään sen asian, että perheen miehet sitä rakastavat. Lapsi kuitenkin on useimmiten innoissaan siitä, että hänet otetaan huomioon, hänestä ja hänen tekemisestään ollaan kiinnostuneita. Mietin helppoa tapaa osallistua pojan harrastamiseen, vaikkei omaa tietämystä ollutkaan. Aloin käydä seuraamassa treenejä silloin tällöin, tutustuin valmentajaan ja joukkueen muihin pelaajiin. Seuraava askel oli luvata pitää seuran turnauksessa kahvilaa. Toiminta on näyttänyt minulle uuden vapaaehtoistoiminnan muodon. Aiemmin en ole urheiluseuran kanssa toiminut. Tässäkin toiminnassa on valitettavaa huomata, että useimmiten ne ovat ne samat muutamat ihmiset, jotka pyörittävät toimintaa. Minä kuitenkin tapasin uusia ihmisiä, ymmärsin miten asiat toimivat ja opin uutta. Ja nautin siitä, että voin auttaa toisia. Samalla kun seuraan lapseni tekemistä, voin olla hyödyksi koko yhteisölle.

Ikävintä asiassa on mielestäni se, että usein olen seuraamassa treenejä valmentajan lisäksi ainoana aikuisena. Peleihin monet vanhemmat ilmoittavat etteivät voi osallistua edes katsojana/kuljettajana, saati että ottaisivat vastuulleen joitain tehtäviä. Ei ole tarkoitus, että kaikki osallistuisivat, mutta lasten ilo pelaamisesta on käsin kosketeltavaa ja on mieltä lämmittävää olla mukana seuraamassa. Joukkueessa on hyvin erilaisia pelaajia, mutta uskon, että jokainen haluaa tulla nähdyksi ja saada palautetta. Valmentaja pyrkii huomioimaan kaikki pelien lomassa. Mutta sekään ei aina onnistu ison porukan kanssa, vaikka kuinka valmentaja yrittää. Miltä tuntuu lapsesta, jonka vanhemmat eivät koskaan ole mukana katsomassa? On varmasti lapsia, joita asia ei häiritse tai he eivät ajattele asiaa. On kuitenkin lapsia, jotka pelien jälkeen hakevat kiitosta meiltä mukana olleilta aikuisilta. Tämä heille totta kai suodaan, mutta olisiko ollut liian vaikeaa vanhempien tulla katsomaan peliä? Omani on ainakin innoissaan siitä, että saa jakaa kentällä tapahtuneet hetket ne nähneen aikuisen kanssa. Nykyään tunnutaan suosivan sitä ajatusta, että lapsi pärjää itsekin, eikä tarvitse vanhempia. Nämäkin pelaajat ovat yhdeksän- tai kymmenenvuotiaita, minun mielestä vielä ihan lapsia, jotka tarvitsevat huolehtivan aikuisen vielä seuraansa - ei toki enää kädestä pitämään, mutta ohjaamaan ja tukemaan tarpeen mukaan.

Vapaaehtoisena voi toimia monella tapaa, eikä kaikkien vanhempien ole tarkoitus tulla tekemään vapaaehtoistoimintaa kentälle pelien aikana. Millä saadaan se pelko pois, että jos minä nyt osallistun, niin joudun tekemään samaa työtä seuraavat kymmenen vuotta? Tässä meidän aktiivien on hyvä katsoa peiliin, ja miettiä ettei hukuteta uusia aktiiveja (jos heitä joskus sattuu ilmestymään paikalle!) tehtävien määrään. On lähdettävä pienin askelin liikkeelle.

Vapaaehtoistoiminnassa on monia erilaisia tasoja toimia. Niille, jotka eivät halua osallistua toimintaan, se pitää suoda, mutta jollain tavoin heitä pitää silti kannustaa osallistumaan, tässä tapauksessa edes katsojana. Katsojakin saattaa jättää muutaman euron kahvikassaan pelien aikana. Minusta vapaaehtoistoiminta on mielekästä, helppoa tehdä ja se antaa minulle paljon iloa. Suurta iloa koen, kun lapsi vielä illalla muistelee pelin iloa ja kysyy, että näithän sinä varmasti kuinka hieno kuljetus ja syöttö olivat? Kyllä, äiti näki ja jakaa sen saman ilon harrastamisesta kanssasi.

Koen oloni hieman vaikeaksi, kun tapaan muita vanhempia ja tulee puhetta jalkapallosta. Usein vanhemmat eivät tiedä asioista muuta kuin sähköpostilla välitetyn tiedon harjoitusajoista tai peleistä. Minä en näe meidän perheessä sellaista vaihtoehtoa, ettei lasten tekemisistä, onnistumisista ja epäonnistumisista oltaisi kiinnostuneita. Perheissä on kuitenkin erilaisia tapoja toimia, ja tämä minunkin pitäisi oppia hyväksymään.

Taina Salomäki

Kirjoittaja opiskelee parhaillaan vapaaehtoistoiminnan johtamista Humanistisen ammattikorkeakoulun a
voimessa ammattikorkeakoulussa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti