tiistai 30. joulukuuta 2014

Vapaaehtoisuus on timanttia toimintaa


Sosiaalialan vapaaehtoistoiminnan tulevaisuuden kuva Suomesta: Einolle mustikkasoppaa

Ennen vapaaehtoistoiminnan johtamisen opintoja pohdin usein sosiaalialan työn tulevaisuutta Suomessa. Opintojen aloitusjakson Henrietta Grönlundin innostavat luennot nostivat nuo pohdinnat pintaan nyt vapaaehtoisuuden näkökulmasta. Tapasin illallisilla ystävän, joka toimii vapaaehtoisena sosiaalialalla. Sain hänen ja muun pöytäseurueen kanssa jakaa ajatuksia vapaaehtoisuuden tulevaisuudesta Suomessa ja luodata vapaaehtoisuuden syvintä olemusta. Päästyäni vihdoin lukemaan Ari Marjovuon väitöskirjaa Järjestömuotoinen vapaaehtoistyö sosiaalisten representaatioiden näkökulmasta vapaaehtoisuus näyttäytyi sisäisesti rikkaampana maailmana kuin aiemmin.

Suomessa kuulee toisinaan puheenvuoroja, joissa halutaan vapaaehtoistoiminnan laajenevan sosiaalialan ammattivyöhykkeelle. Ketkä tätä haluavat? Vapaaehtoisetko? Marjovuota lukiessa mieleeni piirtyi kuva vapaaehtoisuudesta ainutlaatuisena tapana kohdata ihmisiä. Vapaaehtoisuus kulkee ammattityön rinnalla mutta ei sotkeudu siihen, se tarjoaa mahdollisuuden persoonattomaan, aitoon ja läheiseen ystävyyteen. Tämä sopii huonosti yhteen ajatuksen kanssa, että sosiaalialan työtehtäviä voidaan siirtää vapaaehtoisten toteutettavaksi. Sosiaalialan työntekijä ei yleensä ole asiakkaan ystävä. Näyttää siltä, että vapaaehtoisen ja ammattilaisen oleellisinta eroa ei aina ymmärretä: työntekijä, olkoonpa kuinka ihmisläheinen tahansa, toimii aina ammattiroolissa, vapaaehtoinen voi olla aidosti läsnä ihmiselle.

Jos vapaaehtoistoimijat eivät itse halua sekoittaa sosiaalialan työtehtäviä toimintaansa, kuka sitä haluaa. Talous, totta kai. Meillä ei jatkossa ole varaa edes nykyisen sosiaalijärjestelmän kalpeaan heijastukseen, eräs talousvaikuttaja tiivisti Suomen tulevaisuuden haasteen. Paine hyvinvointivaltion purkamiseen kasvaa. Päättäjien puheissa vilahtelee kestävyysvaje, massiivinen julkinen sektori, kallis sosiaalipalvelujärjestelmä.
Sote-uudistus, mitä ikinä se tulee tarkoittamaankaan, on ajankohtaistermien selvä ykkönen. Enää ei kysytä mitä me suomalaiset haluamme ja miten sosiaalijärjestelmämme parhaiten kattavasti toimii, vaan mitä markkinat vaativat.

Kysykäämme kuitenkin – epämuodikkaasti – mitä me suomalaiset haluamme. Uskommeko vanhuksemme, tukea tarvitsevat lapsiperheet, mielen pulmista kärsivät nuoret ja aikuiset ihmisen hyväntahtoisuuden varaan vai koetammeko talvisodan taistelumentaliteetilla pitää sosiaalialan työn tasolla, jolla tukea tarvitsevat yhteiskuntaluokasta ja pärstäkertoimesta riippumatta hoidetaan kunnialla, markkinoiden vaatimuksista huolimatta...

Keski-ikäinen herrasmies, "Eino Erityinen", ei halua maksaa yhtään enempää veroja, jotta syrjäytymisvaarassa oleva Osku tulee ammatillisesti kohdattua. "Miks mun pitää kustantaa ton hulttion arki", kysyy Eino, ja haluaa Oskua auttavan sosiaaliohjaajan tilalle vapaaehtoisen "Pirkko Pirtsakan". Käy niin, että Eino saa sydäninfarktin ja joutuu/pääsee kunnalliseen hoitokotiin toipumaan. Haluaako hän, että häntä hoitaa Pirkko Pirtsakka vai ammattihoitaja, joka saa pikkusiivun palkkaansa Einon maksamista veroista? Einon mieli saattaa muuttua, kun kuntouttamisen kohde vaihtuu.

Miten sote-muutoshuumassa käy vapaaehtoisten, kuinka heidän ainutlaatuinen toimintatapansa istuu sopivaksi osaksi palvelujärjestelmää? Mikäli Pirkko Pirstakka ei löydä luontevaa paikkaa kunnallisessa hoitokodissa, Eino saattaa jäädä vaille mustikkasoppaa, jos ei itse ajallaan pääse iltapalalle. Kun sosiaalialan työntekijämitoitukset on jo nyt vedetty äärimmilleen, kuka tekee jatkossa luonnollisen poistuman tai burnoutin kautta poistuneen hoitotyöntekijän työt, kuka tarjoaa Einolle mustikkasoppaa. Pirkko Pirtsakka? Mutta mihin vedetään raja? Einon verenpaineen mittaaminen ja lääkkeiden annostelu, onko se Pirkon työtä. Vapaaehtoisuus tulee jatkossa olemaan tärkeä osa Suomen sosiaalista hyvinvointia, mutta on syytä miettiä millainen osa.

Elinkeinorakenteen muutos, kaupungistuminen ja vaurastuminen hajottivat sukulaisyhteisöt Suomesta. Kenialainen ei ehkä ensinkään käsitä, miksi Eino on hoitokodissa eikä lastensa kodissa. Onko Suomessa käynyt niin, että hyvinvointivaltio on ikään kuin tahtomattamme luonut tilanteen, jossa ihmiset joutuvat erilleen luonnollisista hoitosuhteista. Kun sosiaalialan työmäärä vain lisääntyy ja tekijät vähenevät, apua tullaan kaipaamaan.

Jos Einolle ei kohta enää syötä mustikkasoppaa megakiireinen ammattilainen eikä 500 kilometrin päässä asuva ainoa lähiomainen, sen tekee Pirkko Pirtsakka. Mutta mitä pahaa tässä on - jos oletetaan, että Pirkko pysyy lestissään iltapalan tarjoajana ja mielen virkistäjänä. Vastustusta tuntuu olevan ilmassa. Osa hoitolaitoksen työntekijöistä saattaa vastustaa Pirkon tuloa tontilleen – vaikka nääntyy töidensä alle! Vasemmistolaisessa aatesuunnassa saatetaan vastustaa vapaaehtoisuuden rantautumista sosiaalisektorille historiallisista syistä. Mieleen muistuu erään ystävän tuima ilme, kun hänelle mainittiin tietyn vapaaehtoisjärjestön nimi: kuin Lapuan liike olisi tulenliekkeinä syttynyt hänen silmissään.

Voisiko vastustus vapaaehtoisuuden laajenemisessa sosiaalialalla kuitenkin olla juurtuneena ajatteluumme. Elämme hyvinvointivaltiossa, jonka tulee hoitaa sairaat, lapset ja vanhukset. Jospa kyseessä on vaurauden luoma ajatusmalli: järjestelmä hoitaa, vapaaehtoiset pitäkööt näppinsä erossa. Muistan pari vuotta sitten ns. ”Saulin listan” aiheuttaman kiivaan keskustelun: Ei nuorten syrjäytymistä pullaa leipomalla hoideta; mitä, ollaanko tässä purkamassa sosiaalipalvelujärjestelmää? Sosiaalialan toimijana mietin, mistä moinen tuikea reaktio, minullakin. Itse asiassa ”Saulin lista” oli käypä vapaaehtoisen tukiperheen puuhalista: ei siinä oltu viemässä töitä perhetyöntekijöiltä ja kuraattoreilta, vaan tuomassa ainutlaatuinen läsnäolon siivu jonkun lapsen elämään ansiokkaan ammattityön lisäksi. Eri asia on, tohdinko tätä ilmaista vanhalle isälleni, tuolle aikanaan punaisista punaisimman ammattiosaston - Wärtsilä 49:n - jäsenelle, joka näkee punaista kuulleessaan jo tietyn vapaaehtoisjärjestön nimen alkuosan, ja joka ei luojan kiitos ole kunnallisessa hoitokodissa Einon kanssa odottamassa mustikkasoppaa.

Jari Honka

Kirjoittaja opiskelee parhaillaan vapaaehtoistoiminnan johtamista Humanistisen ammattikorkeakoulun avoimessa ammattikorkeakoulussa.

perjantai 19. joulukuuta 2014

Vapaaehtoisuus on timanttia toimintaa



Kohtaamispaikkojen vapaaehtoiset

Vantaalla on kolme kaupungin ylläpitämää kohtaamispaikkaa. Ne ovat kaikki profiloituneet hieman eri tavalla. Nettikahvila Kafnetti on painottunut tietotekniikkaan, asukastila Tuulikontissa käy enimmäkseen senioreita ja kohtaamispaikka Myyringissä on toimintatupa sekä eri järjestöjen järjestämää toimintaa.

Kohtaamispaikkojemme vapaaehtoiset ovat kultaakin kalliimmat. He järjestävät erilaista toimintaa tiloissamme: on muistiryhmää muistisairauksien ehkäisyyn, englannin kielen kurssia aktivoimaan ja vahvistamaan käytännön kielitaitoa, sauvakävelyä kunnon ja mielen virkistyksesi, musiikin kuuntelua ja muistelua, "läppäripiiriläiset" ratkovat yhdessä tietokoneongelmia ja karaokeporukka harjoittelee lauluja ja esityksiä.

Monet vapaaehtoisemme ovat olleet ensin itse mukana asiakkaana ja siitä rohkaistuneet itse ryhmän ohjaajaksi. Kyselemme asiakkailtamme heidän mielenkiintonsa kohteita ja vahvuuksiaan. Kannustamme heitä ohjaamaan erilaisia ryhmiä. Monet vapaaehtoisemme ovat olleet mukana vapaaehtoistoiminnassa useiden vuosien, jopa vuosikymmenen ajan. Joskus vapaaehtoisemme ovat samanlaisissa toimissa kuin kaupungin palkkaamat työntekijät. Tässä kohtaan raja on usein hämärtynyt ja sitä pitää mielestäni tarkentaa ja terävöittää. Mikä kuuluu vapaaehtoiselle ja mikä palkatulle henkilökunnalle, mitkä ovat vapaaehtoisen vastuut ja velvollisuudet, mitkä ovat ehdottomasti kaupungille kuuluvaa toimintaa?

Jouluna kiitämme vapaaehtoisia ahkerasta aherruksesta kahvipaketin ja suklaan kera. Kaupunkitasoisesti järjestämme kiitosjuhlan tarjoiluineen ja esityksineen. Vapaaehtoisillamme on mahdollisuus tavata muita vapaaehtoisia kerran kuussa kahvittelun merkeissä. Keskustelemme menneestä kuukaudesta, mikä on mennyt hyvin ja mihin tarvittaisiin tukea ja ohjausta. Vapaaehtoisilla on puhelinnumero ja henkilön nimi, johon he voivat tarvittaessa ottaa yhteyttä. Hiukan huonosti ovat vapaaehtoisemme kokoontuneet. Tietty porukka on melkein aina, mutta muilla ei ole ollut tarvetta vertaistapaamisiin. Mietimme, miten vapaaehtoisemme saisivat parhaan hyödyn ja tuen tapaamisista vai pitäisikö kehittää jotain ihan uutta, mutta mitä?

Merja Asplund

Kirjoittaja opiskelee parhaillaan vapaaehtoistoiminnan johtamista Humanistisen ammattikorkeakoulun avoimessa ammattikorkeakoulussa

tiistai 16. joulukuuta 2014

Vapaaehtoisuus on timanttia toimintaa


Kuka vie roskapussin?

Esitin otsikon kysymyksen Helsingin kaupungin vapaaehtoistyön neuvottelukunnan seminaarissa 20.11.2014. Seminaarin nimenä oli ”Vapaaehtoistyön visio Helsingissä” ja sen tavoitteena oli suunnata Helsingin vapaaehtoistyötä tuleville vuosille. Seminaariin oli kutsuttu ennen kaikkea Helsingin kaupungin päättäjiä, joita paikalla oli kuitenkin harmillisen vähän. Muita asiasta kiinnostuneita oli onneksi Helsingin kaupungintalon juhlasaliin saapunut ja seminaari oli kokonaisuudessaan onnistunut. Vapaaehtoistyön Kannusteiden jaon ja mielenkiintoisten puhujien lisäksi ohjelmassa oli paneelikeskustelu ”Vapaaehtoistoiminnan visio Helsingissä”. Panelisteina toimivat apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri, Työttömien valtakunnallisen yhteistoimintajärjestön puheenjohtaja Jukka Haapakoski ja kansanedustaja Sanna Lauslahti. Paneelikeskustelua johti neuvottelukunnan jäsen Petra Jääskeläinen.

Kysymykseni ”Kuka vie roskapussin?” liittyi siihen, kun ikääntyviä ja sairaita pyritään tulevaisuudessa hoitamaan entistä enemmän laitosten sijaan kodeissa.

Kuvitellaanpa tilanne, jossa 92-vuotias Marketta on lähes liikuntakyvytön, mutta ei tarpeeksi saadakseen laitospaikan. Marketta on leski, omaiset asuvat toisella paikkakunnalla. Naapureita ei enää oikein tunne, kun muisti ei toimi niin kuin nuorena ja harvoinpa Marketta enää kodistaan mihinkään pääsekään, että heitä tapaisi. Kaupungin kotihoito huolehtii lääkkeistä ja ruuasta. Ystävällisiä ovat, mutta kovin kiireisiä. Diakoniatyöntekijä vierailee, kun pyydetään. Ja sitten on se aivan ihana Leena seurakunnan lähimmäispalvelusta. Hän on jäänyt työttömäksi, mutta saa kuulemma aikansa kulumaan paremmin, kun on joku, jonka luona käydä. Leenan kanssa onkin mukava kahvitella ja muistella menneitä. Kaksi kertaa kuussa käy palkattu siivooja, mutta se käy kalliiksi ja roskapussin saisi kyllä viedä useammin. Kuka sen veisi? Kuka sen saa viedä? Kenen se pitää viedä?


Sanna Lauslahti pohti äkkiseltään, että kyllä vapaaehtoinen sen voisi viedä. Pekka Sauri puolestaan totesi, että jos roskapussin viemisen ajatellaan kuuluvan peruspalveluihin, niin kotihoidon pitäisi huolehtia siitä. Jukka Haapakoski kertoi, että työttömiä on ”pikakurssitettu” kotipalvelun tarpeisiin. Partion edustaja yleisöstä ehdotti, että jos olisi käytettävissä palvelu, jonka avulla avunantajat ja -tarvitsijat löytäisivät toisensa, niin partiolainen voisi käydä roskapussin viemässä. Kunhan häntä ei sitten vain leimattaisi varkaaksi… Aivan oma kysymyksensä on sitten se, miten muistisairas, tekniikkaan tottumaton henkilö, jolla ei myöskään ole varaa hankkia minkäänlaista tietokonetta, voisi uusia nettisovelluksia käyttää. Mutta takaisin roskapussiin. Valveutunut vapaaehtoinen ei ehkä uskalla viedä roskapussia, ettei veisi ammattilaisilta töitä, käyhän Marketan luona palkattu siivooja. Ja roskakatoskin on lukollinen ─ saako vapaaehtoiselle antaa avainta? Kenen on vastuu, jos avain, jolla pääsee myös Marketan kotiin, joutuu hukkaan?

Näennäisen yksinkertainen kysymykseni roskapussin viemisestä osoittaa, millaisiin asioihin vapaaehtoistoiminnan järjestäjät nykyään törmäävät. Lähes päivittäin tulee eteen tilanteita, joissa täytyy pohtia, kenen on vastuu ja mitä sanovat lainsäädäntö ja vakuutusehdot. Vaikka itse vapaaehtoistehtävä olisi kuinka simppeli! Siksipä vapaaehtoistoiminta kaipaakin mm. selkeää lainsäädäntöä koottuna yhteen paikkaan.

Asia on onneksi vahvassa myötätuulessa, kun useat tahot ovat sinnikkäästi sitä jo pitkään ajaneet. Että vapaaehtoistoimintaan aidosti lainsäädännölläkin kannustettaisiin. Että Marketan roskapussin voisi viedä ilma pelkoa seurauksista. Että vapaaehtoisuus olisi kaikilla tavoin timanttia toimintaa.

Hanna Lipasti-Raulus

Kirjoittaja on Helsingin seurakuntayhtymän vapaaehtoistoiminnan koordinaattori ja hän opiskelee parhaillaan vapaaehtoistoiminnan johtamista Humanistisen ammattikorkeakoulun avoimessa ammattikorkeakoulussa

perjantai 5. joulukuuta 2014

Vapaaehtoisuus on timanttia toimintaa




Vapaaehtoinen yksin kentän laidalla?

Meillä pelataan jalkapalloa. Meillä puhutaan jalkapallosta. Meillä katsotaan jalkapalloa. Meillä rakastetaan jalkapalloa. Ja meillä riidellään jalkapallosta. Ja äiti ei ymmärrä lajista mitään.

Jalkapallo on rakas harrastus perheen nuorelle miehelle, eikä mieskään vierasta palloa. Haluan olla aktiivisesti mukana lasten elämässä sekä osallistua ja tukea heidän harrastustoimintaansa mahdollisuuksien mukaan. Koen tärkeäksi sen, että pystyn tarjoamaan lapsille omaa, yhteistä aikaa, ja mikä olisi sen parempi tapa kuin harrastaminen. Minä en itse juuri pidä jalkapallosta, mutta olen oppinut hyväksymään sen asian, että perheen miehet sitä rakastavat. Lapsi kuitenkin on useimmiten innoissaan siitä, että hänet otetaan huomioon, hänestä ja hänen tekemisestään ollaan kiinnostuneita. Mietin helppoa tapaa osallistua pojan harrastamiseen, vaikkei omaa tietämystä ollutkaan. Aloin käydä seuraamassa treenejä silloin tällöin, tutustuin valmentajaan ja joukkueen muihin pelaajiin. Seuraava askel oli luvata pitää seuran turnauksessa kahvilaa. Toiminta on näyttänyt minulle uuden vapaaehtoistoiminnan muodon. Aiemmin en ole urheiluseuran kanssa toiminut. Tässäkin toiminnassa on valitettavaa huomata, että useimmiten ne ovat ne samat muutamat ihmiset, jotka pyörittävät toimintaa. Minä kuitenkin tapasin uusia ihmisiä, ymmärsin miten asiat toimivat ja opin uutta. Ja nautin siitä, että voin auttaa toisia. Samalla kun seuraan lapseni tekemistä, voin olla hyödyksi koko yhteisölle.

Ikävintä asiassa on mielestäni se, että usein olen seuraamassa treenejä valmentajan lisäksi ainoana aikuisena. Peleihin monet vanhemmat ilmoittavat etteivät voi osallistua edes katsojana/kuljettajana, saati että ottaisivat vastuulleen joitain tehtäviä. Ei ole tarkoitus, että kaikki osallistuisivat, mutta lasten ilo pelaamisesta on käsin kosketeltavaa ja on mieltä lämmittävää olla mukana seuraamassa. Joukkueessa on hyvin erilaisia pelaajia, mutta uskon, että jokainen haluaa tulla nähdyksi ja saada palautetta. Valmentaja pyrkii huomioimaan kaikki pelien lomassa. Mutta sekään ei aina onnistu ison porukan kanssa, vaikka kuinka valmentaja yrittää. Miltä tuntuu lapsesta, jonka vanhemmat eivät koskaan ole mukana katsomassa? On varmasti lapsia, joita asia ei häiritse tai he eivät ajattele asiaa. On kuitenkin lapsia, jotka pelien jälkeen hakevat kiitosta meiltä mukana olleilta aikuisilta. Tämä heille totta kai suodaan, mutta olisiko ollut liian vaikeaa vanhempien tulla katsomaan peliä? Omani on ainakin innoissaan siitä, että saa jakaa kentällä tapahtuneet hetket ne nähneen aikuisen kanssa. Nykyään tunnutaan suosivan sitä ajatusta, että lapsi pärjää itsekin, eikä tarvitse vanhempia. Nämäkin pelaajat ovat yhdeksän- tai kymmenenvuotiaita, minun mielestä vielä ihan lapsia, jotka tarvitsevat huolehtivan aikuisen vielä seuraansa - ei toki enää kädestä pitämään, mutta ohjaamaan ja tukemaan tarpeen mukaan.

Vapaaehtoisena voi toimia monella tapaa, eikä kaikkien vanhempien ole tarkoitus tulla tekemään vapaaehtoistoimintaa kentälle pelien aikana. Millä saadaan se pelko pois, että jos minä nyt osallistun, niin joudun tekemään samaa työtä seuraavat kymmenen vuotta? Tässä meidän aktiivien on hyvä katsoa peiliin, ja miettiä ettei hukuteta uusia aktiiveja (jos heitä joskus sattuu ilmestymään paikalle!) tehtävien määrään. On lähdettävä pienin askelin liikkeelle.

Vapaaehtoistoiminnassa on monia erilaisia tasoja toimia. Niille, jotka eivät halua osallistua toimintaan, se pitää suoda, mutta jollain tavoin heitä pitää silti kannustaa osallistumaan, tässä tapauksessa edes katsojana. Katsojakin saattaa jättää muutaman euron kahvikassaan pelien aikana. Minusta vapaaehtoistoiminta on mielekästä, helppoa tehdä ja se antaa minulle paljon iloa. Suurta iloa koen, kun lapsi vielä illalla muistelee pelin iloa ja kysyy, että näithän sinä varmasti kuinka hieno kuljetus ja syöttö olivat? Kyllä, äiti näki ja jakaa sen saman ilon harrastamisesta kanssasi.

Koen oloni hieman vaikeaksi, kun tapaan muita vanhempia ja tulee puhetta jalkapallosta. Usein vanhemmat eivät tiedä asioista muuta kuin sähköpostilla välitetyn tiedon harjoitusajoista tai peleistä. Minä en näe meidän perheessä sellaista vaihtoehtoa, ettei lasten tekemisistä, onnistumisista ja epäonnistumisista oltaisi kiinnostuneita. Perheissä on kuitenkin erilaisia tapoja toimia, ja tämä minunkin pitäisi oppia hyväksymään.

Taina Salomäki

Kirjoittaja opiskelee parhaillaan vapaaehtoistoiminnan johtamista Humanistisen ammattikorkeakoulun a
voimessa ammattikorkeakoulussa.