VAPAAEHTOISJOHTAMISEN ARKEA: Vapaaehtoinen toimii vapaasta tahdostaan

Ihminen lähtee mukaan vapaaehtoistyöhön usein auttamishalusta. Vapaaehtoistyö on myös mahdollisuus täyttää päivänsä merkityksellisellä tekemisellä. Se on ihmisten väliseen vuorovaikutukseen perustuvaa voittoa tavoittelematonta toimintaa, jossa nykyaikana vallitsevat kiire ja tehokkuusajattelu on luvallista – jopa välttämätöntä – unohtaa. Vapaaehtoistyön on tarkoitus antaa voimavaroja myös tekijälleen, ja tutkimusten mukaan vapaaehtoistoimijat ovatkin keskimäärin muuta väestöä onnellisempia ja terveempiä. 

Itse olen aina pitänyt ajatuksesta, että vapaaehtoistyö on kansalaistoimintaa, kansalaisaktiivisuutta, vaikuttamismahdollisuus. Tarttumalla ruohonjuuritasolla toimeen itselleen tärkeäksi kokemansa asian puolesta ihminen antaa viestin ympäröivälle maailmalle. Oli kyse sitten ekologisuudesta, heikompien puolustamisesta, kulttuurin edistämisestä tai mistä vain maan ja taivaan välillä, kansalaistoiminta on aina myös kannanotto siihen, millaista maailmaa yksilö toivoo ja millaisten asioiden puolesta hän on valmis pistämään itsensä likoon.

Viime aikoina vapaaehtoistyötä on nostettu säännöllisesti esiin myös yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kolmannelle sektorille ja vapaaehtoistoiminnalle asetetaan kasvavia odotuksia yhteiskunnan ongelmien ratkaisussa. Presidentti Niinistö mainitsi puheessaan vuoden alkajaisiksi, että tulevaisuudessa vapaaehtoistyöllä ja yhteisvastuulla on yhä suurempi rooli. Myös Kokoomusnuorten kohua herättäneessä tavoiteohjelmassa mainittiin vapaaehtois- ja järjestötyön korostunut merkitys. 

Mutta miten yhteiskunta vastaa asettamiinsa odotuksiin? Määrärahoja toiminnan kehittämiseen ja toimintaa koordinoivien henkilöiden palkkaukseen ei myönnetä. Hyvinvointipalveluja lakkautetaan ja karsitaan. Entä mitä tapahtuu kansalaistoiminnalle, jos se muuttuu yhteiskunnan odotuksiin perustuvalle pakolle nojaavaksi? Ei voi puhua vapaaehtoistoiminnasta, jos auttamishaluisia ihmisiä hyödynnetään nykyisen ”hyvinvointiyhteiskuntamme” ammottavien aukkojen paikkaamisessa. Haastetaan kaikki kansalaiset mukaan hyvinvointitalkoisiin samalla kun päätetään leikkauksista siellä ja täällä ja usein vähempiosaisten kustannuksella?

Välittäminen on tunne. Se on inhimillistä. Ketään ei voi vaatia rakastamaan, eikä aitoa huolenpitoa voi pakottaa. Vapaaehtoisia ei istu tahdottomana hyllyllä odottamassa, että heille osoitetaan valtiotasolta tehtäviä, joissa heitä kulloinkin tarvitaan. Niinpä uskallan väittää, että ihmiset toimivat yksilöinä omien motiiviensa ja mielenkiinnon kohteidensa ohjaamina myös tulevaisuudessa, luki hallitusohjelmassa mitä tahansa. Vapaaehtoistoiminta on palveluille lisäarvo, ei korvaaja, ja näin sen tulee olla myös jatkossa.

Anna Purola

Kirjoittaja opiskelee Humanistisen ammattikorkeakoulun Vapaaehtoistyön johtamisen erikoistumisopinnoissa.